Yhdysvalloissa ja euroalueen ulkopuolisissa maissa - kuten Ruotsissa - PMI eli ostopäällikköindeksi on kääntynyt tukevaan nousuun. Suomessa ja muualla euroalueella nähtäneen samanlainen käänne parempaan. Valitettavasti - tai omasta mielestäni onneksi - käänne ei ole pysyvä ainakaan meillä Suomessa, eikä varsinkaan muualla euroalueella. Ilman että teemme "rakenteellisia muutoksia", emme voi lähteä pysyvälle kasvu-uralle. Niihin muutoksiin taas nykyiset poliitikkomme ovat sekä aivan liian kokemattomia että talouden lainalaisuuksia ymmärtämättömiä.
Tilastojen mukaan (en voi linkittää, koska aineisto on kaupallinen) keskimääräinen irtisanomisprosentti on Yhdysvalloissa nyt noin kaksi prosenttia. Sillä todennäköisyydellä amerikkalainen saa siis tänä vuonna kenkää. Luku on sama kuin sotien jälkeen teollistumisen kiihkeimmässä vaiheessa. Tästä ei ole kiittäminen niinkään ay-liittoa kuin vapaita pääomamarkkinoita. Globaalissa kilpailussa yrityksistä on leikattu ns. turhat pois eli toiminnan tehostamisen takia yrityksissä ei ole enää ketään irtisanottavaa paitsi toiminnan loppuessa tai vähentyessä - siitä tuo 2% syntyy. Ainoat tuottamattomat yksilöt ovat enää julkisella sektorilla töissä, ja kuten tiedetään irtisanominen virkasuhteesta onnistuu vain henkilökohtaisilla syillä kuten ryyppäämällä itsensä työkyvyttömäksi.
Sen sijaan toinen työmarkkinoita kuvaava luku on järkyttävä. Siinä missä aiemmat ikäluokat 50-luvulla löysivät töitä 75%:n varmuudella välittömästi menetettyään entisen, nykyiset työssäkäyvät pääsevät uusiin tehtäviin vain noin 20%:ssa heti työsuhteen päättymisen jälkeen. Tästä voimme kiittää ay-liittoa, jonka toiminta tähtää työssäkäyvien palkan maksimoimiseen. Kuten blogissani on lukuisia kertoja todettu, ay-liitto on osa valtiokorporativismia. Korporatiivinen yhteiskunta rakentuu erilaisten ammattikiltojen varaan ja yksilöllä on sinänsä vapaus valita kiltansa - mutta ilman ei voi olla. Tämä on se niin sanottu työmarkkinoiden jäykkyys tai vielä tuttavallisemmin "rakenteelliset ongelmat". Tämä on myös ja erityisesti Suomen ja muun euroalueen ongelma.
Suomessa siis palkat avoimella sektorilla kansainvälisessä kilpailussa ovat suunnilleen kohdillaan. Vientiteollisuuden insinöörit ja paperimiehet saavat keskeisiin kilpailijamaihimme verrattuna yhtä hyvää tai huonompaa palkkaa. Samoin avoimella kotimarkkinasektorilla työskentelevät kaupan kassat ja siivoojat saavat aina ns. oikeaa palkkaa, koska heidän palkkansa muodostuu tasan sille tasolle, jonka ostaja on siitä valmis maksamaan. Ainoa ryhmä, joka saa ylisuurta palkkaa on julkinen sektori. Sielläkin varmaan hiukan tapauskohtaisesti voidaan sanoa että palomies ja opettaja varmasti ovat palkkansa ansainneet, mutta työntekijöitä on vaan liikaa. Avoimen sektorin verorasitusta on saatava alaspäin. Se tapahtuu vain leikkaamalla veroja, mikä tietää julkisen sektorin työntekijöiden määrän - tai palkkojen - rajua leikkausta (n. 20% tehokkuuden kasvutavoite).
Fonectan markkinointijohtaja Jukka-Pekka Vuori kirjoittaa (Talouselämä 22/2013), että suomalaisyritysten kilpailukyky takkuaa, mutta ongelma ei piile työvoimakustannuksissa tai raaka-aineiden hinnoissa. Outotecin toimitusjohtaja Pertti Korhonen (samassa lehdessä) toteaa, että johtamansa yhtiön menestys kumpuaa juuri suomalaisesta insinööriosaamisesta. Yhtiö pystyy myymään jopa rutiköyhiin afrikkalaisiin maihin perustettaviin kaivoksiin koneita ja laitteita.
500 suurimman suomalaisen yrityksen (Nokia pois luettuna) liikevaihto on kasvanut kymmenessä vuodessa (264 -> 358 miljardia euroa) noin 35% mutta tulos pysynyt ennallaan (noin seitsemän miljardia). Kasvu on tullut valtaosin niistä 61 yrityksestä, joiden liikevaihto on yli miljardin (138 -> 213). Suomalaiset suuryhtiöt - tai niiden johtajat - eivät siis tuota omistajilleen keskimäärin tarkasteltuna kovin suurta lisäarvoa, vaikka nostavat maailman mittakaavassa kilpailukykyistä palkkaa (tässä mielessä he muistuttavat poliitikkoja). Koska yhtiöitä ja johtajia ei kuitenkaan eikä valitettavasti tuosta vaan vaihdeta - saatikka julkisen sektorin kokoa suhteessa niihin - on selvää että joudumme devalvoimaan julkisen verotaakan vähintään 20% pienemmäksi tasapainottaaksemme julkisen sektorin kustannukset avoimen sektorin kantokykyyn. Toinen vaihtoehto on luonnollisesti nyt haettu ns. "sisäinen devalvaatio" joko äkillisenä palkanlaskuna tai 10-20 vuotta kestävänä (julkisen sektorin) palkankorotusten nollalinjana.
Siinä missä rauta-, elektroniikka- ja metsäteollisuus ovat näivettyneet maailmanmarkkinoilla, on kemianteollisuus noussut Suomen suurimmaksi vientialaksi 23%:n osuudellaan viennistä. Paasikiven sukuyhtiöksi luettava Kemira on suurin, ja siitä irronneet Tikkurila, Yara ja Sachtleben seuraavat. Myös kaivosteollisuudessa, kuten todettua, on vahva kasvupotentiaali, eikä sitä varmaankaan jätetä käyttämättä idealististen ituhippien vaatimuksista. Outokummun Korhonen toteaa Michael Porterin sanoin, että "yhtiön tehtävä on paitsi tuottaa omistajilleen voittoa, myös tyydyttää yhteiskunnan tarpeita ja ratkoa sen ongelmia".
Tässä olen täysin päinvastaisella linjalla, koska oma näkemykseni on, että yhtiön ainoa tehtävä on tuottaa voittoa. Yritykset eivät saisi vaikuttaa lainsäädäntöön, koska niillä on luonnollinen taipumus suojata omia intressejään kilpailulta. Yhtiöiden intressit eivät läheskään aina ole samat kuin kansakunnan. Yhtiön ja omistajien intressit ovat samat, joten siinä mielessä omistuksella on väliä, vaikka vapaassa markkinataloudessa pienen maan ei olekaan järkevää omistaa kaikkea itse, kuten surullinen esimerkki Neuvostoimperiumista tai arabimaailmasta osoittaa. Yhtiön tehtävä on tuottaa voittoa, jonka käytöstä ei päätä se - yhdessä tai erikseen poliitikkojen kanssa - vaan omistajat (lue sijoittajat).
Korhosen puoliso Hille Korhonen on Alkon toimitusjohtaja. Vaikka miten päin kääntelee (tai kännäilee), on ilmiselvää, että Alkon olemassaolo perustuu ajatukseen yrityksen yhteiskuntavastuusta. Kun valtio huolehtii terveydestämme, se voi rajoittaa valinnanvapauttamme mielin määrin.
5 kommenttia:
Eikös Neste ole suurin kemianteollisuuden yritys, eikä Kemira?
Nyt en pääse tarkistamaan faktoja, mutta muistaakseni Neste Oil ei ole viejänä yhtä iso. Ja mikä tärkeintä, öljynjalostus ei ole kannattavaa bisnestä Suomesta käsin. Kuvaavaa onkin, että St1 nousi Suomen kuudenneksi (?) suurimmaksi yhtiöksi liikevaihdollaan mitattuna kun lopetti bensan oston Neste Oililta.
Jopa Suomen osakeyhtiölain mukaan (nimenomaan osakeyhtiön) ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Ei siellä puhuta mitään yhteiskunnan ongelmien ratkomisesta.
On täysin eri asia, että voittoa yleensä syntyy juuri silloin, kun yritys pystyy ratkomaan toisten ongelmia voittoa tuottavalla tavalla (yrityksen voitto = sen muille tuottama lisäarvo).
Ei ole lainsäädännön, eikä edes Michael Porterin asia mennä pyytämättä tekemään yrityksille liiketoimintasuunnitelmia, eikä kertomaan niille mikä niiden tehtävä on.
Ehkä Porter tarkoittaa jotain sen tapaista, mitä Grankulla AB teki aikoinaan, ts. perusti koulun, rakennutti asuntoja yms. tavoilla ratkoi paikallisen yhteiskunnan ongelmia. En kyllä tiedä, missä vaiheessa uraansa hän on tuommoista laukonut. Voi myös olla, että vanhuuden höperyyttään.
t. Pörri Orava
Julkisella sektorilla on paljon tehottomia työpaikkoja eli paikkoja, joiden panos/tuotos -suhde on surkea. Ovatko ne turhia, on sitten kokonaan toinen kysymys. Pitäisi olla jokin konsti jolla laskettaisiin edes sinne päin, onko tehtävässä kansantaloudelle saatu hyöty sellaista suuruusluokkaa, jota yksityisellä sektorilla vaaditaan. Mikäli on, siitä tulee maksaa työn vaatiman koulutuksen, työmäärän ja vaativuden mukaista, yksityissektoria vastaavaa palkkaa. Tällaisia tehtäviä ovat, esimerkkejä mainitakseni, ehkäpä yläasteen biologian opettaja ja lastensuojeluvalvoja. Samoilta sektoreilta ehkäpä panos/tuotos -suhteeltaan riittäviä eivät ehkä ole lukion erityisopettaja ja rappioalkoholistien taideterapeutti.
Entäpä jos tällaiset "rönsyt" siivotaan pois? Tuskin uusia työpaikkoja merkittävästi syntyy, työssä olevien verot kyllä kevenevät. Mutta mikä on vaikutus yhteiskuntaan, jos työttömyys räjähtää? Nuorten toivottomuus? Kotitalouksien velkakierre?
Asiasta mitään ymmärtämättä olen pitänyt tapanani kysyä, että mitäpä jos. Onko meillä sittenkään liikaa julkisen sektorin työntekijöitä vai onko heitä liian vähän? Entäs jos julkisella sektorilla leikattaisiin palkkoja rajusti niistä töistä, jotka sinänsä ovat hyödyllisiä (erityisopettaja ja taideterapeutti), mutta eivät riittävän tuottavia. Tällä rahalla voitaisiin sitten palkata lisää työntekijöitä vaikka keräämään roskia kaduilta. Tulisi työttömille jotain tehtävää vastikkeettoman rahantulon sijaan. Samalla työllisyystilanne saataisiin sellaiseksi että jokaiselle halukkaalle olisi töitä eli työttömyyskorvauksia ja sossutukia voitaisiin leikata.
En ole saanut tähän ihmettelyyn vastauksia, ellei "ei noin voida tehdä koska niin ei voi tehdä" ole laskettavissa vastaukseksi.
Oikein hyviä pohdintoja. Itse tarkastelen asiaa siitä näkökulmasta, että minä maksan kadunsiivouksesta alkaen kaikki julkisen sektorin työt veroina. Yritän miettiä, missä kulkee se raja, johon en olisi valmis vapaaehtoisesti osallistumaan rahoillani.
En tiedä miten tehokkuutta olisi jossain opettajan työssä mitata enkä rehellisesti sanoen pidä tehokkuutta oikeana mittarina. Yhteiskunta on arvoperusteinen, eli ensin valitaan mitä halutaan. Vasta sen jälkeen tulee tehokkuus, jonka perusteella teknokraatit saavat luoda toimivan ratkaisun.
Toisin sanoen, on se ja sama kuka tekee nuo työt - kunta vai yksityinen - jos se tehdään resursseja haaskaamatta. Tärkeämpää on, että tarvitaanko niitä töitä. Miksi minun pitää maksaa jonkun nilkin päivärahat jos hän voi sopia asian vakuutusyhtiön kanssa työttömyyden varalle. Miksi minun pitää maksaa valtavasta byrokratiasta ja valvonnasta, jos kustannus on suurempi kuin mahdollinen haitta.
Lähetä kommentti