Harrisin mukaan kasvatuksen vaikutus ei ole noin suuri, ellei kasvatukseksi ymmärretä sosiaalisen aseman mukaista valintaa asuinpaikasta. Asuinalueen nuorisojengeillä on nimittäin suurempi vaikutus lapseen kuin omien (tai kasvatti-) vanhempien hyvää tai huonoa tarkoittavilla toimenpiteillä. Perimän osuus on ilmeisesti vahvempi mitä olen ajatellut aiemin, sillä on voimakasta näyttöä siitä, että pääosa yksilölle vaarallisista valinnoista - kuten erilaiset riippuvuudet päihteistä tai itsetuhoisesta toiminnasta - ilmeisesti saadaan perintönä.
Päihdetyöntekijät kertovatkin kokemuksesta, että mitä vanhempana joku tapa, kuten tupakointi, aloitetaan, sen varmemmin tavasta on mahdollista päästä eroon myöhemmässä vaiheessa. Eli kaikilla ihmisillä olevat addiktiot kasvavat sitä suuremmiksi, mitä varhemmin niille altistutaan. Tässäkään asiassa - siis tupakoinnissa - vanhempien vaikutus ei ole niin voimakas kuin kaveripiirin, ellei jälleen kerran asuinpaikkaa ja kaveripiirin valintaa pidetä vanhempien (tietoisena) kasvatuksellisena toimenpiteenä. Mitä se nyt tuskin on, vaikka houkutus ajatella niin onkin suuri.
Harris muistuttaa, että nykyaikainen perhekeskeinen suljettujen kotiovien takana tapahtuva kasvatus on aivan poikkeuksellista ihmiskunnan historiassa. Vielä sukupolvi sitten äitejä kiellettiin ottamasta itkevää lasta syliin, ruokkimaan epäsäännöllisin väliajoin, nukuttamaan lapsia vieressään jne. Kuitenkin lasten henkinen ja fyysinen laiminlyönti ovat nyt yhtä yleisiä kuin aiemminkin. Harrisin teorian mukaan jokaisesta lapsesta kasvaa täysipainoinen aikuinen, mikäli hänelle annetaan ravintoa, lämpöä ja suojaa. Täydellisesti laiminlyödyt lapset ovat vaarassa jäädä niin alkeelliseen tilaan, että heillä ei ole elämän edellytyksiä ilman laitoshoitoa. Mutta muuten lapset kyllä selviävät.
Mikäli Harrisin teoria on oikea, niin sillä on useita mielenkiintoisia seurauksia. Tärkein on se, että millä oikeudella poliitikot tai virkamiehet rikkovat kodin yksityisyyden raja-aidat vetoamalla "lapsen etuun". Jos Harrisin mukaan lapsen ominaisuudet muotoutuvat kaveriporukassa, niin kodin sisällä tapahtuvalla kasvatuksella on minimaalinen tai jopa olematon vaikutus lapsen kehitykseen ja menestymisen mahdollisuuksiin. Vaikuttaa siltä, että itäsaksalainen ajattelutapa lasten kasvattamisesta oikein - eli kulttuurisen vaatimuksen mukaisesti - on poliitikoille houkutteleva ajatus, koska sillä tavalla voidaan rikkoa kodin yksityisyys. Lapsen edulla perustellaan yhteiskunnan oikeutta rankaista vanhempia nuorista, jotka eivät käy koulussa, käyttävät päihteitä tai elävät muuten epäsosiaalisesti. Harrisin mukaan pääosaa moisessa toiminnassa esittävät geenit ja sitten kaveriporukka. Koska geeneilleen ihminen ei voi mitään, on kohtuutonta syyllistää epäsosiaalisen lapsen vanhempia epäonnistuneesta kasvatuksesta. Ja kuitenkin niin tehdään, koska "hyvillä kasvattajilla" on valta tutkijapiireissä, ja he mielellään ottavat kunnian itselleen lastensa yhteiskuntakelpoisuudesta. Harris vyöryttää todistusaineistoa lukijalle, että ihmisen yhteiskuntakelpoisuus rakentuu ensisijaisesti hänen perimänsä varaan ja toissijaisesti perimän antamissa rajoissa saamilleen kokemuksille siitä, miten kaveripiirissä tulee toimia. Huonon perimän saanut lapsi oppii kaveripiirissä, minkälaisella käytöksellä saa valtaa tai turpiin, mutta aikuisena palaa lähemmäs "luonnollista" perimäänsä.
Koska poliitikkoja mielistelevät tutkijat saavat rahoituksensa - niin kyllä: poliitikoilta - ei ole heidän intressissään asettua poikkiteloin niille näkemyksille, joiden mukaan vanhempia tulee pitää vastuussa lastensa tulevaisuudesta. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita monissa kehittymättömissä kulttuureissa, joissa vanhemmat ohmettelevät tutkijoiden esittämää kysymystä, minkälaisen lapsen aiotte kasvattaa. Länsimainen kasvatustiede on tuottanut tuhansia tutkimuksia, joiden mukaan lapsia voi kasvattaa oikein ja väärin, ja tuhannet lääkärit ja psykologit ovat elättänet itsensä julkaisemalla kirjoituksiaan ja antamalla haastatteluitaan oikeista kasvatustavoista. Ehkä pieni ihminen onkin viisaampi kuin joukko keski-ikäisiä valkoisia kasvatustieteilijöitä?
Judit Rich Harris päättää kirjansa näihin sanoihin:
Vanhemman ja lapsen välinen side kestää koko elämän. Emme hyvästele vanhempiamme vain kerran vaan monta kertaa; emme kadota heitä elämästämme. Vieraillessamme heidän luonaan voimme aina palauttaa mieleemme muistoja kotoa, tarkastella nitä uudelleen. Mutta lapsuuden ystävämme ovat häipyneet kukin omille teilleen, emmekä enää muista mitä leikkikentällä tapahtui.
Kun ajattelee lapsuuttaan, ajattelee vanhempiaan. Siitä voi syyttää mielen suhdeosastoa, joka on vallannut ajatuksistamme ja muistoistamme kohtuuttoman suuren osan.
Mitä taas omiin vikoihimme tulee, vanhempia niistä ei kannata syyttää.
7 kommenttia:
Harris on väärässä. Erityisesti ikävuodet 0-6 ovat tärkeitä lapsen tasapainoiselle kehitykselle, koska silloin suurimmalta osin määräytyvät mm. luottamus-epäluottamus, autonomian aste, aloitteellisuuden aste, pelottomuus-pelokkuus, häpeän ja syyllisyyden tunteet, ja kyvykkyyden tai alemmuuden tunteet. Sellaisissakin psykologisissa häiriöissä kuten skitsofrenia, jonka vaihteluista 60-70% määräytyy geneettisesti, hyvällä (turvallinen, rakastava, positiivinen, itseluottamusta vahvistava jne.) ja huonolla (lasta halventava, psykologisesti nujertava, epäluotettava, itseluottamusta heikentävä jne.) kasvatuksella on tärkeä vaikutus sairauden ilmaantuvuuteen, toistuvuuteen ja vaikeusasteeseen.
En tunne Harrisin teoriaa tarkemmin, mutta arvelen, että siinä annetaan liikaa painoa pintailmiöille ja liian vähän psykologisille perustekijöille. Tarkoitan tällä esim. sitä, että konservatiivisten vanhempien lapsi voi varhaisessa aikuisuudessaan omaksua kaveripiiriltään ja ikäryhmältään taistolaisuuden poliittiseksi näkemyksekseen (poliittinen muoti), mutta hänen taistolaisuutensa on silti konservatiivisesti värittynyttä ja iän myötä hän todennäköisesti muuttuu poliittisilta näkemyksiltään yhä enemmän vanhempiensa konservatiivista näkemystä kohti.
Kasvatukseen liittyvä valistus em. suuntaisesti on hyvä asia, mutta sitä ei tulisi käyttää muuta rajoitetusti perusteena sille, että virkamiehet puuttuvat kasvatukseen.
Harris on väärässä.
En tunne Harrisin teoriaa tarkemmin
Tuossahan se kaikki oleellinen tältä osin tuli mainittua. Eli lue se kirja ensin.
Harris ei käsitellyt kirjassaan poikkeuksellisen huonoja kasvatusolosuhteita eli sellaisia joissa lapsia suoranaisesti kidutetaan tai rääkätään, koska sellaisista ei ole tutkimuksia. Kaikki tutkimukset on tehty "kohtuullisen" hyvistä (tai huonoista - miten vain) kasvatusolosuhteista, ja ne eivät vahvista yleisiä käsityksiä juuri vanhempien vaikutuksesta lapsen myöhäisempään menestykseen, kun perimä ja kaveripiiri on rajattu pois.
On selvää että vanhemmat voivat antaa lapsilleen keinoja käsitellä rahaa, ongelmia, päihteitä ja niin edelleen, mutta niiden vaikutus on suurissa populaatioissa tilastollisessa tarkastelussa on olematon. Asian voi ilmaista myös siten, että vanhemmiltaan lapset oppivat tavan toimia vanhempiensa kanssa ja kavereilta muun sosiaalisen ympäristön kanssa. Valtaosa ihmisen elämästä on muuta kuin yhteisen ajan viettämistä vanhempien kanssa.
Vanhemmilta opitut asiat voivat ehkä liittyä erilaisiin perinteisiin kuten vaikkapa joulunviettoon tai muihin traditioihin. Ehkä ne antavat äidille keinot käsitellä vauvaansa niin, että tämän hengissäselviytymisen kahdollisuudet paranevat. Mutta ne eivät vaikuta lapsen persoonallisuuteen eivätkä valmenna siihen, mitä tarvitaan kaveripiirissä selviytymiseen.
Harris toteaakin, että nuorena lapsi elää vanhempiensa ehdoilla, sitten kaveri/työyhteisönsä ehdoilla ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sen voimakkaammin ihmisen oma "todellinen" minä nousee pintaan, kun ei ole enää mitään salailtavaa tai pelättävää.
Kaiken kaikkiaan, suosittelen kirjan lukemista. Siinä on hienosti käsitelty sekä kehityspsykologiaa ja perinnöllisyystiedettä että kulttuurievoluutiota, evoluutiohistoriaa ja kaksostutkimusta. Kaiken kruunaa hyvin selitetty kuvaus aiempien tutkimusten metodologisista ja tilastollisista virheistä.
Kasvatukseen liittyvä valistus em. suuntaisesti on hyvä asia, mutta sitä ei tulisi käyttää muuta rajoitetusti perusteena sille, että virkamiehet puuttuvat kasvatukseen.
Tämä oli hienosti tiivistetty - koko kirjoituksen pointti oli juuri tuo! Kiitos.
Viimeisin kirjoitukseni
Partioliikkeen homoistaminen on osa oikeisto vs. vasemmisto -kamppailua
Otan kirjoituksessa kantaa partion parissa vellovaan homokysymykseen.
Sekä Suomessa että USA:ssa on menossa samanlainen homodebatti partion parissa.
Näin partion homoistamisen osana vasemmisto vs. oikeisto kamppailua.
KT: "Kaikki tutkimukset on tehty "kohtuullisen" hyvistä (tai huonoista - miten vain) kasvatusolosuhteista, ja ne eivät vahvista yleisiä käsityksiä juuri vanhempien vaikutuksesta lapsen myöhäisempään *menestykseen* (painotus minun) ..."
- Menestys määräytyy vähintäänkin kohtuullisen hyvän/normaalin kasvatuksen saaneilla pitkälti ÄO:n perusteella, jonka vaihteluista 60-80% määräytyy geneettisesti. Siten vanhempien kasvatuksen suhteellisen vähäinen vaikutus selittyy osaltaan ÄO:n korkealla geneettisellä osuudella, sekä vähemmässä määrin persoonallisuuden piirteiden geneettisellä määräytymisellä.
MZ kaksoset, Big five
Ekstrovertti-introvertti: 36% geenit, 15% jaettu ympäristö
Neuroottisuus: 31% geenit, 17% jaettu ympäristö
Mukautuvaisuus: 28% geenit, 19% jaettu ympäristö
Tunnollisuus: 28% geenit, 17% jaettu ympäristö
Avoimuus: 46% geenit, 5% jaettu ympäristö
Ylijäävä osa variaatiosta selittyy yksilöllisellä ympäristöllä ja virheellä. Yksilöllinen ympäristö on tietysti se mitä Harris korostaa, mutta siinäkin on suuri vaikutus sillä, että jokaisella henkilöllä on taipumus valita luonteensa mukainen yksilöllinen ympäristö. Vaikutus ei siis ole yksisuuntaisesti yksilöllinen ympäristö ---> henkilön psykologiset ominaisuudet, vaan myös voimakkaasti henkilön psykologiset ominaisuudet ---> niille sopiva tai niitä vastaava yksilöllinen ympäristö. Siten esim. persoonaltaan ulospäinsuuntautunut kapinallinen nuori (paikallinen jengi) ja kirjoja lukeva introvertti (kirjaseura) valitsevat luonteelleen sopivan yksilöllisen ympäristön. Yksilöllinen ympäristö syntyy pitkälti geeneistä ja kasvatuksesta, jota X valikoi, voimistaa, toistaa ja monistaa ympäristöönsä. Jäljelle jäävä X:n ulkopuolinen yksilöllisen ympäristön vaikutus jää vähemmistöön.
Näistä kertyy suurin osa menestyksen ja elämänvalinnat määrääviä tekijöitä kenen tahansa elämässä.
Ps. Yllämainitun perusteella voin sanoa, että Harris on väärässä, vaikka en tiedä hänen teoriastaan enempää kuin sen mitä sanoit.
Asiasta lienee turha vääntää kättä. Lue se kirja.
Lähetä kommentti