Soininvaara ja totalitarismi

Vihreän langan takasivulla on kolumni, jonka kerrotaan olevan Vihreitä symppaava henkilö, jonka on kirjoitettava nimimerkin suojissa korkean yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Eilen selaamassani lehdessä kirjoittaja ihaili Osmo Soininvaaraa todeten tämän paradoksaalisesti edustavan kuitenkin vähemmistöä omassa puolueessaan. Soininvaara on yksi huonoimmista suomalaisista poliitikoista, jos mittana pidetään julkista valtaa käyttävän henkilön suoraa ja välillistä vaikutusta kansakunnalle aiheutuneista kustannuksista. Poliitikko yleensä toimii osana kokonaisuutta, mutta näkyvällä poliitikolla on mielipidevaikuttaja ohjaten politiikan suuntaa. Kuten 20 viime vuoden aikana on huomattu, sosialistinen taloudenpito on ajanut jokaisen länsimaan vararikon partaalle.

Soininvaara ei itse ehkä edes tajua, että hänen kiukuttelunsa monikansalliselle yritykselle edustaa samaa retoriikkaa kuin pahimmilla anarkokommareilla. Kiukuttelu on silkkaa populismia, koska toive on mahdotonta toteuttaa, mutta se antaa mielikuvan äänestäjille, että tässä on kaveri joka ajaa sinun etuasi - tai ajaisi, jos saisi totaalisen vallan.

Kuvaavaa on, että vihreät citysosialistit haluavat säädellä kaikkea. Sairainta Soininvaaran kommunistisessa utopiassa on suora yritysten kansallistamispyrkimys. Yritykset eivät itse saisi suunnitella strategioitaan vaan poliitikkojen tulee kertoa kullekin yritykselle sille sopivin strategia. Olenko minä ainoa, jota kauhistuttaa Soininvaara ja hänen ajamansa politiikka? Hänen uuden kirjoituksensa otsikko on kuvaava: Voisiko Applen strategian kieltää? Miten on mahdollista, että mahdollisesti koko valtakunnan ääniharavaksi nouseva mies saa julistaa marxilaisia oppejaan ilman, että asiasta nousisi jonkinlainen keskustelu? Ilmeisesti media on niin rähmällään samaan suuntaan, ettei se pidä moisia ajatuksia mitenkään typerinä, vaarallisina tai omituisina.

Megafoni-lehdessä Miika Kabata kirjoittaa vastineen Björn Wahlroosin kritiikille sosialismista (Enemmän rahaa, vähemmän porvareita). Kabatan kirjoituksessa on (tarkoituksellisesti?) ihan asiavirheitäkin, ja surkuhupaisasti koko kirjoituksen oleellisimman toteamuksen onkin lausunut juuri Wahlroos:

Aatehistoriassa marxilaisuus muodostaa umpikujan, jonka voisi unohtaa, ellei se olisi tarjonnut niin monelle diktaattorille heidän kaipaamansa olemassaolon oikeutuksen.

Kaikkia diktatuureja yhdistää voimakas talouden ja yksilönvapauksien sääntely, valtion oikeus tunkea nokkansa yksityisten ihmisten asioihin ja tuomioiden mielivaltaisuus eli valtioterrori.

Koska aihe on melkoisen tärkeä ja Sammalkielikin on sitä blogissaan viimeaikoina käsitellyt, uhraan sen käsittelyyn tovin. Kabatan mukaan

Olettaen, että Nalle viittaa ”oikealla hinnalla” tuotteen abstraktiin arvoon, se muodostuu 1) työvoiman arvosta, 2) työvälineiden ja koneiden arvosta sekä 3) työläisen työaikana luomasta lisäarvosta. Tämän ”oikeampaa” hintaa tavaralla ei kapitalismin olosuhteissa tyypillisesti ole.

Marxin alleviivaama ongelma on, että työläisille maksetaan ainoastaan heidän työvoimansa arvon mukaan, joka on pienempi kuin heidän työllänsä tuottaman kokonaistuotteen arvo, joka sisältää myös lisäarvon.

Tässä on kuitenkin karkea virhe, joka suorastaan hyppää silmille. Työn arvo ei määritä tuotteen hintaa vaan kysynnän ja tarjonnan tasapaino. Tuota tasapainoa ei ole mahdollista esittää yhtenä paikallaan pysyvänä pisteenä, jonka perusteella tuotetta sitten valmistetaan määrätty määrä. Tuo piste muuttuu jatkuvasti eikä se koskaan ole tasapainotilassa kuin enintään satunnaisesti ja tilapäisesti. Markkinoille on ominaista kaaos. Se on jatkuvasti itseään uusiva prosessi, jossa vanha sortuu ja uutta rakentuu tilalle. Sosialisteille kaaos on painajainen, ja siksi he pyrkivät hallitsemaan kaikkea ja kaikkia. Ihminen, joka ei stressaannu kaaoksesta vaan näkee uhkakuvat mahdollisuuksina, on heille mielikuvitusta. Tai sanotaan vielä lyhyemmin - näin Soininvaara asian luultavasti muotoilisi: Ihminen on mielikuvitusta.