Suomalainen kunniakulttuuri

Toisinaan monikulttuuria suosivat henkilöt ihmettelevät ääneen, mitä suomalainen kulttuuri on. Heidän maailmankuvansa mukaan on valtioita, joissa kansalaisten ajatuksia ja tekoja valvotaan tiukasti (kuten länsimaat) ja sitten on valtioita, joissa ajatuksia ja tekoja ei valvota tiukasti (kuten Somalia, Afganistan ja Libanon). Tämä toimii todisteena kahteen asiaan: 1) tarvitaan vahva valtio ja 2) länsimainen imperialismi aiheutti kehitysmaiden romahtamisen (= ennen imperialismia kaikki oli niissä hyvin). Kirjoitin aiemmin (Kehitys(apu) ja älykkyys 28.9.2010), että romahduksen aiheutti Kominternin kouluttamien kommunistien junailemat vallankaappaukset, joita meillä Suomessakin yritettiin asevoimin viimeksi 70 vuotta sitten. Todellisuudessa romahtamisen estää se, että riittävä määrä vapaita miehiä ja naisia nousee oman henkensä uhalla puolustamaan yhteisönsä vapauksia - se estää valtiota romahtamasta. Irak on vähitellen nousemassa jaloilleen, kun ihmiset oppivat kantamaan vastuuta teoistaan.

Octaviuksen blogissa (linkki) käytiin lyhyt keskustelu Suomen osallisuudesta hyökkäyssotaan. En tässä yhteydessä käy asiaa läpi sen syvällisemmin. Arvo Tuominen (OW Kuusisen luotettu), Max Jakobson (suomal. diplomaatti), Vilhelm Assarsson (Ruotsin lähettiläs Moskovassa) ja Kurt von Tippelskirch (Saksan itärintamasta vastuussa ollut kenraali) muiden ohella kuvaavat kirjoissaan asiaan johtaneita tapahtumia kattavasti. Nostan silti esiin kaksi miestä, joista toinen on jääkäri, Talvisodan Suomussalmen taistelun voittoisa kenraali ja Mannerheim-ristin ritari Hjalmar Siilasvuo ja toinen on everstiluutnantti Jussi Turtola. Turtola oli menestyneenä esikuntaupseerina perin taitava taktikko ja päämajoitusmestari Aksel Airon läheinen ystävä. Hän halusi ja sai tulikasteensa Siilasvuon johtamassa kolmannessa armeijakunnassa (III AK), joka oli alistettu Lapissa olleiden saksalaisten komentoon muista kuin suoranaisesti sotilaallisista syistä.

Nykykäsityksen mukaan Siilasvuo oli taitava sotilas, mutta hänen kokemuksensa eivät riittäneet kokonaisen armeijakunnan johtamiseen. Siilasvuo ei delegoinut, koska hän ei luottanut alaistensa kykyyn toteuttaa annetut tehtävät parhaaksi katsomallaan tavalla. Turtola puolestaan oli luonteeltaan rauhallinen pohdiskelija, joka johti joukkojaan edestä. Vaikka hän oli olosuhteiden pakosta joutunut sotapäälliköksi, hän oli motivoitunut ja kunnianhimoinen. Siilasvuo otti Turtolan välittömästi hampaisiinsa, olihan varjeltavana juhlitun voittajan maine, joka lepäisi tulevissa taisteluissa työpöytänsä takana kasvaneen lempeän, professorimaisen miehen harteilla. Siilasvuo oli laiminlyönyt tiedustelun nähtyään Saksan menestyksen salamasodassa, ja hänen odotuksensa tiettömässä korvessa tarpovan Turtolan osaston menestyksen suhteen olivat alusta asti kohtuuttomia.

Jäätyään ns. Kiestingin mottiin joukkoineen Jussi Turtola pyysi lupaa perääntyä. Alusta asti alaistensa kykyä epäillyt Siilasvuo sai lisäpontta luomalleen uhkakuvalle ja kielsi luvan haukkuen samalla Turtolan kverulantiksi. Kolme viikkoa miestensä kanssa syyssateiden kostuttamalla suolla iskuja vastaan ottanut Turtola vastasi kuuluisat sanansa, että "voidaan sitä täällä kuollakin, jos se tuottaa kenraaleille jotain iloa". Sen jälkeen hän keräsi ryhmän miehiään ja ryhtyi hyökkäykseen, jonka tiesi vievän hänen henkensä mutta saavan Siilasvuon muuttamaan mielensä, tietäen siten pelastavansa loput joukoistaan.


Jussi Turtolan miettein:

"Sota ja kuolema kuuluvat yhteen, mutta kuolemalla täytyy olla tarkoitus. Kuolema kunnian takia ei ole hyväksyttävää."

Tämä on se asia kunniasta, mikä on estänyt suomalaista yhteiskuntaa romahtamasta, ja mikä tänne muuttavien on syytä oppia ja omaksua.