torstai 16. elokuuta 2018

Näkymä norsunluutornista

Aamun aviisit tarjoavat kaksi erinomaista esimerkkiä, kuinka monopolit ja kartellit heikentävät yhteiskunnan toimintaa ja köyhdyttävät kansaa. Ensimmäisessä Veikkauksen varatoimari Velipekka Nummikoski hyökkää Suomen yleisurheilujoukkueen kirkkaimman tähden kimppuun tämän parista blogista kilpailevan rahapeliyhtiön sivustolle. Veikkaus sponsoroi Suomen Urheiluliittoa ehdolla, että suomalaisurheilijat eivät edistä muita vednlyöntitoimistoja.

Paljastui kuitenkin, että Annimari Korte ei ole sopimussuhteessa SUL:n kanssa, eikä Veikkaus puolestaan tee sopimuksia yksittäisten urheilijoiden vaan SUL:n kanssa. Korte esiintyi siis kesän EM-kisoissa eräänlaisena freelancerinä ilman mitään velvollisuuksia SUL:a kohtaan. Varmaan aika harvinainen ilmiö, mutta Veikkauksen tuella suomalainen yleisurheilu on tipahtanut mitalikannasta, eikä SUL epäröinyt ottaa riskiä ja antaa Kortteen edustaa maataan ilman sopimustakin.

SUL:n kannaltahan tässä meni pieleen kaikki mikä voi, mutta myös Veikkaus sai pahan tällin kylkeensä. Se on valtiovallan erityisessä suojeluksessa saanut pitää monopoliaseman, ja sen tehtävänä on edistää kansanterveyttä mm. tukemalla suomalaista huippu-urheilua. Sen tehtävänä ei tietenkään ole edistää omaa liiketoimintaansa, vaan päin vastoin koko monopoliasetelmaa perustellaan nimenomaan pelihaittojen ja -riippuvaisten ihmisten lukumäärän vähentämisellä. Nyt Veikkaus paljasti, että sitä ei kiinnosta peliriippuvaisten kohtalo pätkän vertaa, ei suomalaisen yleisurheilijan menestys vaan ainoastaan edistää omaa liiketoimintaansa rajoittamalla kilpailijoiden pääsyä markkinoille.

Nummikoskelta aiheellisesti jutussa kysytään, eikö hän pelkää mainehaittaa ärhenneltyään henkilölle, jolla ei ole mitään sopimussuhdetta ja joka ei saa mitään rahaa Veikkaukselta. Nummiskoski vastasi, että
"– Toivottavasti tämä antaa sellaisen kuvan, että Veikkaus pitää huolta sopimuksistaan."
Päivän toisessa uutisessa puolestaan ammattityöväestön kartellia valvova SAK puolustaa toivomustaan yrittäjien veronkorotuksista Kim Väisäsen twiittiketjussa. Väisänen siis provosoi tviitissään ja toteaa, että "edunvalvontajärjestö" ei koskaan esitä veronkorotuksia, jotka osuvat omiin jäseniin. Tämä puolestaan herättää SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukorannan vastaamaan, että he ainoastaan vaativat yhdenvertaista verotusta palkansaajille ja yrittäjille. Sitten herrat hetken kinaavat, mitä yrittäjän riski on.

SAK:n Kaukoranta väittää, että yrittäjä saa suuremman korvauksen työstään kuin palkansaaja. Hän vertaa palkansaajan säännöllistä kuukausipalkkaa AAA-luokan valtionlainaan (matala riski, matala tuotto) ja yrittäjän riskiä roskalainoiksi luokiteltuun velkakirjaan (korkea riski, korkea tuotto). Kaukorannan mukaan molempia tuottoja verotetaan samalla prosentilla, mutta koska roskalainassa tuotto on korkeampi, sen haltijalle jää enemmän käteen verojen jälkeen.

Kaukoranta kuvaa erittäin hienosti, miten SAK (ja sosialistit yleisesti) ymmärtävät yrittäjyyden: yrittäjä on ovela kettu, joka onnistuu huijaamaan asiakastaan käyttämään pienyrittäjän korkean riskin palvelua sen sijaan, että tilaisi vähäriskisen palvelun surelta korporaatiolta, joka on neuvotellut yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa työntekijöidensä palkat. Koska pienyrittäjä on riskisempi kumppani kuin suuryritys (mitä se toki on jo sillä perusteella että yrittäjä voi kuolla milloin vain), niin yrittäjän tuntiveloituksen on oltava suurempi kuin vastaavaa työtä tekevän palkansaajan, jonka käyttäminen on asiakkaalle vähäriskisempää. Yrittäjä on siis parempituloinen johtuen liiketoiminnan suuresta riskistä, miksi häntä pitää verottaa enemmän kuin palkansaajaa.

Oikeasti pienyritys laskuttaa vähemmän kuin suuryritys, koska se on riskisempi palveluntuottaja asiakkaalle. Yrittäjä myös tekee itse (tai jättää tekemättä) osan niistä hallinnollisista tehtävistä, joita suuryrityksiin on palkattu omat ihmisensä tekemään. Pienyrittäjän myyntituloista ei yleensä myöskään kulu penniäkään brändin rakentamiseen. Pienyrittäjän "yleiskulut" ovat siis matalammat kuin suuryrityksen. Mitä maksukykyisempi asiakas, sen vaikeampi pienyrityksen on saada sopimus suurten kilpailijoidensa edestä, koska suuryrityksillä on tunnettu brändi ja korvaavia suorittajia jos yksi kuolee. Jos pienyrittäjällä olisi automaattisesti jokin sellainen kilpailuetu, miksi hän pystyy laskuttamaan enemmän kuin suuret kilpailijansa, pienyritys kasvaisi kunnes olisi markkinajohtaja.

Yrittäjällä ja palkansaajalla on yksi keskeinen eroavaisuus, joka on synnynnäinen ominaisuus - kyky ymmärtää asiakkaiden tarpeita ja keksiä niihin ratkaisuja. Yrittäjyyttä ei voi opettaa, mutta yrittäjäksi ryhtyneitä kannattaisi auttaa. Vaadittava apu ei ole luonteeltaan taloudellista tukea vaan arvostuksen osoittamista. Suomessa verotus on tehty palkansaajien verottamiseksi - ei yrittäjän. Siinä missä sosialistit kiroavat suuryritysten kvartaaliajattelua, he itse vaativat yrittäjää verotettavaksi kvartaaliajattelun mukaisesti. Pienyrittäjällä kestää useita vuosia rakentaa toimiva liikeidea, mutta verotus lähtee liikkeelle heti ja jatkuu otettaan hellittämättä siitä eteenpäin. Moni yrittäjä tarvitsisi kuitenkin yhtä vuotta pidemmän aikajänteen verotuksen pohjaksi. Tapoja on monia, mutta mikään niistä ei ole käytössä Suomessa.

2 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

Mutta jos sosialismi ei suojelisi pienyrittäjää valtion muodossa, mikä estäisi häntä menettämästä yrityksensä monopoleille ja kartelleille?
Tai sille koko läntisen maailman omistavalle Omni Consumer Productsille RoboCopeineen päivineen?

Kumitonttu kirjoitti...

Kysymyksesi on asiallinen, ja yksinkertaista selitystä on vaikea antaa. Mikrotaloustieteen osalta kilpailun keskeinen käsite on markkinoille tulon ja markkinoilta poistumisen (market entry ja market exit) helppous. Mitä pääomavaltaisempi liiketoiminta on, sen korkeammiksi nousevat markkinoille tulon ja sieltä poistumisen kynnykset. Esimerkiksi nykyaikaista jätteenkäsittelylaitosta ei kuka tahansa pysty rakentamaan.

Mutta palvelusektorilla - jossa suurin osa pienyrittäjistä toimii - vastaavaa kynnystä ei ole. Kuka tahansa voi laittaa lounasravintolan pystyyn, JOS valtiovalta ei asetuksillaan (Oiva-raportit jne) rajoita pienyrittäjän mahdollisuuksia kilpailla suuryrityksiä vastaan.

Puolittainen vastaus kysymykseesi kuuluu, että pienyrittäjä ei tarvitse valtion suojelua. Se selviää omillaan, jos valtio ei puutu kilpailuun vaatimalla yrittäjää toimimaan samalla tavalla kuin suuryritystä.