Sture luki lomillaan paikallista alibia ja sairaalaan palattuaan tiesi jotain murhasta jos toisestakin. Kuulustelijana toimi Seppo Penttinen -niminen konstaapeli, joka lankesi silminnäkijöiden kuulusteluista tuttuun käsikirjoittamiseen. Penttinen alkoi ohjailla - ilmeisesti tahattomasti - Sturen tarinoita siten, että alun haparoinnin jälkeen Sture kykeni tunnustamaan murhista sellaisiakin yksityiskohtia, joita murhiin syytön ei olisi voinut. Kaikki siis huonon kuulustelijan takia ja oikeushan on tunnetusti sokea, mutta saatiinpa sentään mies kiven sisään ja pöytä puhtaaksi väitteistä mukamas tehottomasta Ruotsin poliisista. Kuten surullisilla tarinoilla yleensä, ei tälläkään olisi ollut onnellista loppua ilman sattuman puuttumista peliin. Vaikka kaikki asiantuntijat olivat yksimielisiä miehen syyllisyydestä psykoterapeutteja, muistitutkijoita ja jopa puolustusasianajajaa myöten, monet murhia tutkivat poliisit sentään yrittivät tarjoutua yhteistyöhön syyttäjän kanssa, mutta turhaan. Television toimittajana työskennellyt Hannes Råstam kiinnostui tapauksesta ja alkoi vuosien selvitystyö.
Nyt kun Sture ilmeisesti lopullisesti vapautetaan vankilasta herää enää yksi kysymys - kuka joutuu vastuuseen? Jos yhtään tuntee pohjoismaista valtiokeskeistä moraalitajua, niin ei kukaan. Systeemi saa tehdä kardinaalivirheitä ilman, että systeemin suojatit joutuvat vastuuseen. Konsensushakuisen monipuoluejärjestelmän vaarallisin ominaisuus ei suinkaan liity sen kompromissialttiuteen vaan siihen, että kuvitellun moniarvoisuuden vuoksi yksinkertaisistakin arvoista mieluummin luovutaan kuin noustaan puolustamaan niitä. Moni sinänsä ymmärtää, että ei ole "oikeita" ja "vääriä arvoja" ja että arvot vaihtuvat ajan kuluessa. Arvot muuttuvat yhteiskunnan mukana ja hyvä niin, koska ilman muutosta ei voi tapahtua kehitystä. Luterilainen kirkko, joka oli merkittävä auktoriteetti vielä monen tämän blogin lukijan lapsuudessa, tuntuu joutuneen täysin tuuliajolle. Kirkon vanhoista opeista moni tuntuu menettäneen vähitellen merkityksensä ja papisto suoltaa kuulijoilleen sitä mitä nämä haluavat kuunnella. Ja kansahan haluaa.
Yksi kummallisimmista tällaisista merkityksensä menettäneistä opeista liittyy juuri tuohon mainitsemaani taivaspaikkaan. Ennen wanhaan koululaisille opetettiin - tai taisi ehkä liittyä enemmän opettajasta kuin opetusohjelmasta - että kuoleman jälkeen uskovaiset pääsevät taivaaseen ja ei-uskovaiset eivät pääse. Juutalaisuudessa ei ole taivasta eikä siten helvettiäkään, eikä ensimmäisillä kristityilläkään - jotka olivat siis juutalaisia - ollut mitään uskomusta hellenistisestä taivaasta. Mutta niin vain myöhempään kristinuskon tulkintaan hiipi ajatus taivaasta kun Jumalan (pojan) pikainen paluu alkoi näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Ja niin uskomus pikkuhiljaa muuttui, ja tänä päivänä jokainen läheisensä menettänyt pikkulapsi kuulee, että "mummi/vaari/äiti/isä ja jopa Musti-koira se siellä pilven reunalla Jumalan tykönä seuraa arkista aherrustamme". Kuitenkin, luterilainen kirkko perustuu tarkkaan ottaen - ja tarkkojahan uskonasioissa täytyy olla - ajatukseen kuolemanjälkeisestä ajattomuudesta, joka päättyy viimeisellä tuomiolla Jumalan ottaessa omansa luokseen. Ihminen ei siis joudu taivaaseen (tai helvettiin) heti kuoltuaan vaan vasta viimeisellä tuomiolla. Eikä taivaspaikkaa siis ratkaise ihmisen teot vaan Jumalan armo, ja ihminen pyrkii tekemään hyviä tekoja ei miellyttääkseen Jumalaa vaan siksi, että tämä käskee tekemään niin. Näistä kaikista nykykirkko vaikenee, ja ehkä se on hyväkin niin, jos ihmiset kerran haluavat muokata uskontonsa haluamansa kaltaiseksi. Niinpä Sturen taivaspaikka on auki jos mies on uskossa siitä täysin riippumatta, tekikö hän karmeat tekonsa vaiko ei. Ilmeisesti siis kuitenkin ei.
Mama, take this badge off o' me I can't use it anymore It's gettin' dark, too dark to see I feel I'm knockin' on Heaven's door Lyrics from eLyrics.net
3 kommenttia:
Olet nyt väärässä tuossa tulkinnassasi juutalaisuudesta. Tosin se oivaltamiseksi pitäisi ihan oikeasti lukea sitä Raamattua, mikä tietysti on modernissa maailmassa liian raskasta ;)
Kumitonttu: "Juutalaisuudessa ei ole taivasta eikä siten helvettiäkään, eikä ensimmäisillä kristityilläkään - jotka olivat siis juutalaisia - ollut mitään uskomusta hellenistisestä taivaasta."
Arvostetuimpien ja asiantuntevimpien rabbien mukaan tuo ei pidä paikkaansa
"Some scholars claim that belief in the afterlife is a teaching that developed late in Jewish history. It is true that the Torah emphasizes immediate, concrete, physical rewards and punishments rather than abstract future ones. See, for example, Lev. 26:3-9 and Deut. 11:13-15. However, there is clear evidence in the Torah of belief in existence after death. The Torah indicates in several places that the righteous will be reunited with their loved ones after death, while the wicked will be excluded from this reunion.
The Torah speaks of several noteworthy people being "gathered to their people." See, for example, Gen. 25:8 (Abraham), 25:17 (Ishmael), 35:29 (Isaac), 49:33 (Jacob), Deut. 32:50 (Moses and Aaron) II Kings 22:20 (King Josiah). This gathering is described as a separate event from the physical death of the body or the burial."
"The major difference, however, was the continued adherence of the Pharisees to the laws and traditions of the Jewish people in the face of assimilation. As Josephus noted, the Pharisees were considered the most expert and accurate expositors of Jewish law.
The sages of the Talmud see a direct link between themselves and the Pharisees, and historians generally consider Pharisaic Judaism to be the progenitor of Rabbinic Judaism, that is normative, mainstream Judaism after the destruction of the Second Temple. All mainstream forms of Judaism today consider themselves heirs of Rabbinic Judaism and, ultimately, the Pharisees.
Unlike the Sadducees, the Pharisees also believed in the resurrection of the dead in a future, messianic age. The Pharisees believed in a literal resurrection of the body."
"Only the very righteous go directly to Gan Eden. The average person descends to a place of punishment and/or purification, generally referred to as Gehinnom (guh-hee-NOHM) (in Yiddish, Gehenna), but sometimes as She'ol or by other names. According to one mystical view, every sin we commit creates an angel of destruction (a demon), and after we die we are punished by the very demons that we created. Some views see Gehinnom as one of severe punishment, a bit like the Christian Hell of fire and brimstone. Other sources merely see it as a time when we can see the actions of our lives objectively, see the harm that we have done and the opportunities we missed, and experience remorse for our actions. The period of time in Gehinnom does not exceed 12 months, and then ascends to take his place on Olam Ha-Ba.
Only the utterly wicked do not ascend at the end of this period; their souls are punished for the entire 12 months. Sources differ on what happens at the end of those 12 months: some say that the wicked soul is utterly destroyed and ceases to exist while others say that the soul continues to exist in a state of consciousness of remorse.
This 12-month limit is repeated in many places in the Talmud, and it is connected to the mourning cycles and the recitation of Kaddish. See Life, Death and Mourning."
Kun Jumala herättää kuolleet, antaa heille täydellisen kehon, ja järjestää paratiisia muistuttavan elämän, ollaan hyvin lähellä kristittyjen taivaskäsitystä. Sama vastaavuus pätee kuolemanjälkeiseen rangaistukseen. Jeesuksen sanoma oli samanaikaisesti suora jatkumo juutalaisuudelle ja ilmoitus uudesta liitosta, uusista Jumalan ehdoista ja mahdollisuuksista. Uskonnollisesti Jeesuksen ilmoitus oli yhteensopiva fariseusten uskon kanssa, vaikka Jeesus kritisoi fariseuksia tietyistä asioista ja fariseukset Jeesusta.
jatkuu ...
Osa 2.
Juutalaiset eivät painota kuolemanjälkeistä elämää uskonnollisessa opetuksessaan seuraavista syistä:
"Some people look at these teachings and deduce that Jews try to "earn our way into Heaven" by performing the mitzvot. This is a gross mischaracterization of our religion. It is important to remember that unlike some religions, Judaism is not focused on the question of how to get into heaven. Judaism is focused on life and how to live it. Non-Jews frequently ask me, "do you really think you're going to go to Hell if you don't do such-and-such?" It always catches me a bit off balance, because the question of where I am going after death simply doesn't enter into the equation when I think about the mitzvot. We perform the mitzvot because it is our privilege and our sacred obligation to do so. We perform them out of a sense of love and duty, not out of a desire to get something in return. In fact, one of the first bits of ethical advice in Pirkei Avot (a book of the Mishnah) is: "Be not like servants who serve their master for the sake of receiving a reward; instead, be like servants who serve their master not for the sake of receiving a reward, and let the awe of Heaven [meaning G-d, not the afterlife] be upon you."
Kuolemanjälkeisen elämän painotuksen puuttuminen ei tarkoita, etteikö juutalaisuuteen kuuluisi kuolemanjälkeinen elämä. Sen jatkuva vaikutus on juutalaisuudessa aina taustalla.
Lähetä kommentti