Uusi demokratia - osa II

Edellisessä kirjoituksessani (Uusi demokratia 7.1.2013) esitin, että täysi-ikäisyys ei ole ainoa keino päättää äänioikeudesta. Sähköisen viestinnän aikana poliitikoille kertyy painetta ryhtyä lausuntoautomaateiksi, sillä heiltä odotetaan välittömiä vastauksia. Paavo Väyrynen vastasi 80-luvulla toimittajille nukkuvansa yön yli ennen kuin vastaa saamaansa kysymykseen. Nykyaikana niin ei enää voi tehdä. Netti tulvahtaa hetkessä pullolleen hyviä vastauksia, joita ministeri olisi voinut sanoa. Miksi ei sanonut? Siksi, että kenenkään asiantuntemus ei ole rajaton. Netissä sen sijaan minkä tahansa kapean "niche-alueen" huippuosaaja voi heti suoralta kädeltä kertoa, mikä olisi ollut hyvä vastaus. Hyvällä tarkoitan laajasti sellaista, mikä olisi moraalisesti perusteltavissa.

Moraalisesti ei ole perusteltavissa, että kenelläkään on oikeus äänestämällä päättää toisen omaisuudesta ja sen uusjaosta. Ajatus on kuitenkin niin arkipäivää, että saksalaisfyysikko Tomi Paananen kommentoi kirjoitustani unelmoimalla teloituksestani. Erittäin havainnollistava esimerkki, miksi täysi-ikäisyys ei ole hyvä valintaperuste, kun yksilöille annetaan valtaa yhteisten asioiden päättämisestä. Paananen edustaa kirjaesimerkkiä sosialistista, joka kokee kaikki mielihalujaan rajoittavat hidasteet lainsäädännöllisinä virheinä, jotka joko jättää noudattamatta

Kyllä minäkin kannatan äänestyksen uusjakoa. Esimerkiksi voitaisiin kaikki kumitontut likvidoida enemmistö päätöksellä.

Länsimaissa vahvan parlamentin vastapainoksi luotiin vahva presidentti-instituutio, jolla säilyi veto-oikeus parlamentin päätöksiin. Historiallisesti sen juuret juontavat pelkoon, että alimmat kansankerrokset eivät osaa käyttää saamaansa valtaa muiden oikeuksia kunnioittavasti, vaan ovat valmiit moraalittomasti ryöstämään muut, kuten Tomi Paananen omassa kommentissaan hahmotteli. Käytännössä 1900-luvun alun konservatiivien pelko on jossain märin käynyt toteen, sillä matalin äänestysaktiivisuus on matalimpien tuloluokkien alueilla, koska heillä ei vaikuta olevan samanlaista vastuuntuntoa yhteisten asioiden hoitamiseen kuin varakkaammilla. Tämä ei tietenkään tarkoita että jokaisen yksilön osalta asia olisi suoraan nähtävissä hänen verotettavista tuloistaan, mutta suurissa populaatioissa moinen ilmiö on nähtävillä.

Yhdysvaltain miehitysarmeijan juristit puolestaan loivat Saksaan vahvan perustuslakituomioistuimen, jolla on oikeus kumota parlamentin päätökset tarvittaessa. Yhdysvalloissa saman asian ajaa parlamentin ylähuone (senaattorit, joita valitaan kaksi jokaisesta osavaltiosta), jonka toimikausi on kuusi vuotta kongressiedustajan kahta vuotta vastaan. Jos kongressi haluaa muuttaa perustuslakia, sekä sen että senaatin on hyväksyttävä muutos 2/3-määräenemmistöllä. Sen jälkeen jokaisen osavaltion on hyväksyttävä esitys 3/4-määräenemmistöllä senaatin antamassa määräajassa. Vasta sitten perustuslaki on muutettu. Ei ihme, että Yhdysvalloissa ns. Perustajaisien alkuperäinen yksilönvapauksia alleviivaava perustuslaki on kestänyt hyvin siihen kohdistuneet progressiivien eli sosialistien paineet. Samasta syystä Yhdysvallat nähdään niissä piireissä saatanallisena valtiona, koska sen perustuslaki on käytännössä sementoitu, ja siten toimii hyvänä kiintopisteenä kaikille muille maille.

Suomessa sitä tehtävää suunniteltiin eduskunnan suurelle valiokunnalle. Sinne ajateltiin kerätäävän vähän kokeneemmat ja painetta paremmin sietävät edustajat, mutta valitettavasti se näin ei ole käynyt. Ruotsissa sosiaalidemokraatit kyllästyivät parlamentin ylähuoneeseen (luotiin 1866 kun nelisäätyinen parlamentti lopetettiin) ja lopettivat sen vuonna 1970. Kun yhteiskunnallinen kitka jatkui virkakunnassa, parlamentti poisti konservatiiviselta virkakoneistolta käytännössä kaiken vallan myöhemmin. Kaiken lisäksi Ruotsin ehdokkaat valitsee pieni puolueen sisäpiiri, joten yksittäisellä ehdokkaalla ei voi olla tämän sisäpiirin kanssa kovin eriäviä näkemyksiä. Ruotsia ohjaakin tällä hetkellä vakosamettiin pukeutuneet poliittiset sosialistit populistit, ja lopputulemaa voimme arvailla kansallisen itsetuhon paineessa. Yhdysvaltojen ensimmäinen sosialistipresidentti Franklin Roosevelt puolestaan kaavaili nimittävänsä Korkeimpaan oikeuteen sata kannattajaansa varmistaakseen New Deal-ohjelmansa läpimenon.

Äänestämisen ongelma on siinä, että vaaleissa päätetään asioista, joihin suurella enemmistöllä ei oikeastaan ole mitään erityistä syytä paneutua tai käyttää siihen aikaansa. Jollain pienellä vähemmistöllä on sen sijaan raivoisa halu saada mieleisensä päätös, joten ajaudutaan tilanteeseen, jossa pienet vähemmistöt saavat suuren enemmistön passiivisuuden takia itselleen tärkeitä asioita läpi, vaikka suuri enemmistö joutuukin niiden maksumiehiksi. Tällaisia päätöksiä on RKP tuottanut saaristoon ihmeteltäväksemme samoin kuin Vihreät ympäristöasioissa ja maanviljelijät omissaan. Jos maitolitran tuki on muutaman sentin, ei kenelläkään kaupunkilaisella ole aikaa masinoida maataloustuen vastaista liikehdintää, kun taas yksittäiselle maanviljelijälle tukisummat ovat merkittäviä.

Jotta emme joutuis äänestämään mitättömistä asioista kuten edellä kuvailin, voisi olla mielekästä luoda vaalitapa, jossa voisi toisaalta äänestää jonkun asian puolesta, mutta myös jotain vastaan. Ja vielä pidemmälle vietynä yhdessä vaalissa nukkuminen antaisi siirtoäänen seuraaviin vaaleihin. Henkilövaaleihin vietynä tämä voitaisiin toteuttaa siten, että (hyvin yksinkertaisessa) esimerkiksi Helsingissä jokainen Jussi Halla-ahoa kannattava antaisi äänen Halla-aholle ja vastustavan äänen Soininvaaralle. Soininvaaran kannattajat tekisivät saman mutta tietenkin toisin päin. Kaikki muut äänestäisivät tässä yksinkertaisessa esimerkissä omaa suosikkiaan mutta ei ketään inhokkiaan. Sitten katsottaisiin, kumpi sai enemmin ääniä (Halla-aho vai Soininvaara). Jos Halla-aho olis saanut selvästi enemmän, olisi hän mennyt läpi ja Soininvaara jäänyt rannalle ruikuttamaan miinusääninensä. Jos taas kävisi kuten Helsingissä viime kunnallisvaaleissa, heidän kannattajiaan olisi suunnilleen yhtä paljon (6.026 vs 5.833). Toinen olisi niukasti plussalla ja toinen miinuksella, eikä kumpikaan olisi tullut valituksi.

Niin kauan kuin Suomessa ei ole (a) kaksikamarista parlamenttia, (b) vahvaa presidenttiä tai (c) perustuslakituomioistuinta, ainoa toivomme on (d) virkakunnan kyvyssä jarruttaa hulluimpia poliittisia populisteja. Nykyhallituksessamme ei muita olekaan, mikä jo sinällään on asettanut virkakunnan koville, mutta erityisesti Tarja Halosen 12-vuotisella valtakaudella vahvasti demlalaisesti sävyttynyt poliittinen nimityskulttuuri rapautti virkakunnan kykyä toimia poliitikkojen vastapainona - liian moni on kiitollisuuden velassa poliittisille puolueille. Vain aika näyttää miten Suomen käy, mutta juuri nyt mikään virkakunnan sisällä ei toimi vastapainona poliittiselle piittaamattomuudelle. Ainoa poliittista populismia jarruttava tekijä ovat kansainväliset pääomamarkkinat. Ne vaativat vastuullista taloudenpitoa, järkevää veropolitiikkaa, epäilevät euron kestämistä ja niin edelleen. Vieläkö joku ihmettelee, miksi poliitikkomme vaativat niskalenkin ottamista ja valvonnan lisäämistä "hallitsemattomista markkinavoimista"?