maanantai 27. marraskuuta 2017

Kamelikuskin kyydissä betoniviidakossa

Viikonloppuna olin pikkujoululiikenteessä, ja tulin nauttineeksi kansalaisluottamusta Tsadin ytimessä. Koska kauas on pitkä matka, päädyin Kampista Ullanlinnaan ihka-aidolla kotimaisella yön ainoalla valopilkulla.

Suvaitsevana ihmisenä olin jopa innostunut, kun ratin takana istui pienikokoinen musta mies kuin suoraan jostain Tintin seikkailuista. Polleana jopa myhäilin, että hienosti kotoutunut vuori-insinöörimme ei tarvinnut edes navigaattorin apua näin lyhyelle matkallemme. Matkaahan ei tosiaan määränpäähän ollut kuin vaivaiset kolme kilometriä. Ajattelin antaa kunnon tipin, joten sovimme matkan hinnaksi tasan 20 euroa - mittari kiinni tai auki.

Koska kiirettä ei illan viimeisellä pikataipaleella enää ollut, ja koska repustani löytyi pari rupista jupinaa matkaevääksi, en viitsinyt puuttua kuljettajan paikalla vaikuttaneen aivokirurgimme reittivalintoihin. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen mestari kuitenkin alkoi vaikuttaa olevan yhtä hukassa kuin henkilöpaperinsa syksyllä 2015 Torniossa. Opastettuani mustan lampaani takaisin ruotuun, olin luottavainen Mercedeksen suuntavaistoon.

Kuten elämässä yleensä, hyvää kannattaa odottaa. Noin 45 minuutin ajomatkan ja lukuisten interventioideni avustamana johtotähti pysähtyi oikean talon eteen. Tai no, ainakin samalle kadulle ja riittävän lähelle jalkautuakseni keskelle arbuusien miinoittamaa tannerta yksin tst-reppuni kanssa.

Seuraavana aamuna tilasin uudelleen vuokravaunun siirtyäkseni etulinjan korsustani lepäämään omaan yksikkööni. Tällä kertaa kuljettajana toimi pottunokkainen naisoletettu, jolle avauduin yön kokemuksestani. Hän kertoi, että Tsadin taksarit tietävät, että mestareiden osalta tutkintovaatimuksia on hieman löysennetty kotouttamisen ja käänteisen rasismin nimissä. Näyttöä tuosta tuskin saadaan, jollei empiria sellaiseksi riitä. Mutta ilmiselvästi kuvailemani draaman kaari ei tullut kuljettajattaralle uutisena.

Kuulinpa vielä sellaisenkin vihaväittämän, että samalla luvalla sitten saattaa ajaa koko kaveripiiri ja puoli sukua, mikä ei taas itselleni tullut yllätyksenä. Se vähän harmittaa, etten tullut ottaneeksi auton numeroa ylös voidakseni välittää kehuni taksitarkastajan kautta oikeaan kohteeseen.

Itseäni öinen seikkailuni enemmän huvitti kuin ärsytti - siksihän katsoin tapahtumat loppuun asti. Mutta voin hyvin kuvitella, että joku vähemmän suvaitsevainen tai yksin matkustava naisoletettu ei olisi ollut yhtä avarakatseinen ja suvaitsevainen kuin minä. Jossain vaiheessa olisin voinut huolestuakin, jos en olisi kuullut huhupuheita tämän kaltaisista tapahtumista ennakkoon.

6 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Taksin katolla vilkkuu... yön ainoa valopilkku... niinhän se lauleli Tuomari Nurmio vuonna 1979. Silloin takseissa ei ollut navigaattoreita, kuskit puhuivat suomea ja veivät perille. Täytyy siunata ittensä kun on aikanaan siitä Helsingistä päässyt karkuun.

Juha Nyman kirjoitti...

Ota kuitti, siinä näkyy autoilijan nimi ja numero.

Kumitonttu kirjoitti...

Ykä, sama fiilis kuin todistaisi Mainilan laukauksia.

Juha, kuittia olisi varmaan saanut odotella toiset 45 minuuttia.

Professori kirjoitti...

Taksissa positiivisen syrjinnän haitat ovat ilmeisiä. Mutta kuvitteleeko joku, ettei niitä esiintyisi myös muissa ammateissa?

IDA kirjoitti...

Reippaana partiolaisena kävelen tuon reilusti alle puolen tunnin.

Becker kirjoitti...

Kun Tukholmassa on satanut lunta, niin tolpilla ei näy kuin syntyperältään pohjoismaisia taksikuskeja, heitäkin vähemmän ja vähemmän.