Länsimaisessa yhteiskunnassa jako menee jokseenkin niin, että yritysten tehtävä on tuottaa sijoitetulle pääomalle tuottoa ja poliitikkojen tehtävä on huolehtia maan ja kansalaisten turvallisuudesta. Osana turvallisuutta nähdään nykyisin myös tuloerojen tasaus, jolloin poliitikoksi onkin helpompi ryhtyä erilaisten julkkisten ja muiden laholatvojen. Toisilta vietyjen rahojen jakaminen on nimittäin aika helppoa puuhaa, vaikka kansanedustajat usein vaikertavatkin, kuinka palkkataso ja etuudet ovat surkeita työn vaativuuteen nähden.
Verotuksen taas valmistuttua iltapäivälehdet otsikoivat, kuinka vähän poliitikot tienaavat suhteessa yritysjohtajiin. Katselin viime viikolla dokumenttia Robert McNamarasta, joka jätti Fordin pääjohtajan paikan siirtyäkseen Kennedyn pyynnöstä maansa puolustusministeriksi. Palkkataso romahti alle puoleen. Yritysjohtaja saa usein palkkionsa optioina, jotka ovat varallisuutta, jonka muut omistajat luovuttavat pois eikä rahaa, joka olisi yrityksen kassasta pois toisin kuin mm. sosialistien merkittävimpiin yhteiskunnallisiin ajattelijoihin kuuluva Tommi Uschanov vielä viime viikolla väitti Soininvaaran blogin kommenteissa (5.11.2010 kello 13:07 Hyödyttääkö Suomen rikkaimpien vaurastuminen kaikkia suomalaisia?).
Nykyisin pidetään normaalina, että poliitikot voivat puuttua yksittäisten yritysten johdon tekemiin valintoihin (Yle, Helsingin energia, Storaenso, Sonera, Fortum, Nokia muutamia mainitakseni). Vielä normaalimpana pidetään sitä, että poliitikot rutiininomaisesti muistavat väittää, että yritykset lähtökohtaisesti riistävät työntekijöitä, polkevat näiden oikeuksia ja ylipäätään niitä johdetaan lähtökohtaisesti omaa etua silmällä pitäen. Paljon tuossa onkin totta ja jokainen on jossain vaiheessa törmännyt esimieheen, joka peittää osaamisensa puutetta kiukuttelemalla alaisilleen.
Yrityksiltä vaaditaan eettistä toimintatapaa, ja yksikään länsiyritys ei voi käyttää alihankkijoina kiinalaista orjatyövoimaa tajuamatta, että siitä jää kiinni ja näkyy varmasti suurena moraalisena närkästymisenä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yrityksen johto joutuu käsittelemään vaikeiden asioiden lisäksi myös ikäviä asioita, puhumaan niistä ja nostamaan ne pöydälle. Sen sijaan poliitikot, joilla ei ole rasitteenaan taloudellisen hyvän kartuttaminen vaan ainoastaan sen tuhoaminen, eivät vaivaudu keskustelemaan vaikeista asioista, kuten toisinajattelijoiden vainosta ja mielipidevangeista. Suomalaisen poliitikon ei tarvitse kantaa huolta suomalaisten yritysten menestymisestä kansainvälisessä kaupassa - kyllä he voisivat puhua suunsa puhtaaksi niin halutessaan. Minkälaisen kuvan antaa presidentti, joka sättii yrityksiä huonosta henkilöstöpolitiikasta mutta ei pihahdakaan toisen maan presidentille tämän vangituttamista mielipidevangeista?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hyvä kirjoitus taas kertaalleen. Ja Kumitonttu, kiitos lähettämästäsi sähköpostista. Mukavaa lukea järkevää tekstiä, vaikka se tulikin varmasti meidän molempien mielestä vähän yllättävästä osoitteesta.
Terve Ykä! Meinasin itse kirjoitella siitä tosi-tv -ohjelmasta myös, mutta arvasin että se tulee teidän respasta ihan niin kuin kenttätyötä tekevän ammattikokemuksella, niin jätin sikseen. Aihe on niin mielenkiintoinen kaikissa poliittisissa ulottuvuuksissaan, että vedän sen jossain myöhemmässä vaiheessa varmasti esiin uudestaan. Parasta tuollaisissa ohjelmissa on, että lukuisat lapset, vanhemmat ja opettajat oppivat niistä hyviä käytännönläheisiä vinkkejä. Jos koiran koulutuksesta tehdään tuollaisia ohjelmia, niin miksei ihmisistä. On ihminen useimmille meistä edelleen tärkeämpi kuin Rekku, vaikka joskus kyllä rakastan rekkuani enemmän kuin useita ihmisiä.
Lähetä kommentti